Toimittajalta: Tuijottaja
Jos tässä nyt uutta työtä joutuisi etsimään, niin unelmapesti on jo tiedossa. Nykyään moni joutuu.
Unelmatyö on katsoja. Mutta ei, työhön ei kuulu tv:n katsominen tai teatteriesityksen seuraaminen.
Tehtävänä on katsoa ihmisen kasvoja ja eritoten nähdä se ihminen, joka kasvoista heijastuu.
Homma on vaativa. Ihmisten ennakkoluulot ja reaktiot estävät arkoja ryhtymästä ammattiin.
”Mitä siinä tuijotat? Mikä sinä luulet olevasi? Häivy, perverssi!”
Siksi työn voi tehdä vain pyynnöstä. Tahdikkuus on välttämätöntä.
Katsominen on työn helppo osuus. Riittää kun osaa tarkentaa silmänsä.
Taitoa vaatii ihmisen näkeminen. Pitää keskittyä, käyttää aikaa, antaa katseen liukua pitkin ihoa, pysähtyä posken varjoisaan solaan, otsan pystyryppyyn, iiriksen syvään mustuuteen.
Valitettavasti tämä saattaa tuoda ammattilaiselle haukkumanimityksen kuten kyylä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että kaikissa ammateissa on varjopuolensa.
Katsoja alkaa nähdä vanhassa huolettoman nuoren, naurupoimussa suruharson, torjunnassa toiveen. Näkyviin kuoriutuu elettyä elämää, persoonan vivahteita.
Ihminen tarvitsee nähdyksi tulemista. Sen katsoja mahdollistaa vaikkapa monille yksinäisille. Hekö ammattilaisen palkan maksavat?
Koska avautuu ensimmäinen katsojahuone? Mikä olisi sopiva maksu vartista, puolesta tunnista?
