Blogi
Mirkka Mattheiszen:Välillä läpikuultavaa
Minna Lilljakkun näyttelyssä on esillä kymmenen suurikokoista riisipaperimaalausta, jotka on ripustettu ilmavasti ilman kehyksiä kuin narulle kuivumaan. Juuri ilmavuus ja läpikuultavuus sekä valon ja varjon esittäminen ovatkin tämän näyttelyn vahvuus.
Lilljakku on maalannut kiinalaiselle riisipaperille musteella, pigmenteillä ja öljyvärillä. Erilaisten läpikuultavien ja -kuultamattomien väripintojen elävä vaihtelu on parhaimmillaan todella herkullista: paikoin ohut riisipaperi imee ja levittää märkää väriainetta paksumman öljyvärin muodostaessa sille vahvan läpinäkymättömän kontrastin.
Kauneinta Lilljakkun tekniikka on sellaisissa maalauksissa, jossa sekä paperin että väriaineen läpikuultavuus vaihtelee vahvasti, joissa kuiva viiva tehostaa ohutta märkää väriä ja joissa on mahdollisimman vähän värisävyjä, kuten pienemmässä Lojaloja-maalauksessa. Suurimmissa teoksissa öljyväriä on käytetty paljon, jopa isoina pintoina. Niissä kuva menee paikoin tukkoon ja tuo viehko ilmavuus katoaa.
Myös Lilljakkun viiva on elävää ja ilmavaa. Siveltimenvedoista välittyy työskentelyn intensiivisyys ja nautinto. Parhaimmillaan elävä viiva ja upeat valo-varjo-kontrastit ovat minusta teoksissa Papujapapuja, Kuiskekuiske, Oikeinoikein, Bobo ja pienempi Lojaloja.
Aivan kuten taiteilija itsekin toteaa, juuri valon ja varjon vaihtelu tuo teoksiin ajallisen ulottuvuuden. Sitä olisi voinut vielä vahvistaa myös aiheiden tasolla: nyt teokset esittävät oikeastaan vain ihmisen asennossa, eivätkä niinkään tapahtumaa, joka sijaitsisi jossain ajallisessa ja tilallisessa ulottuvuudessa.
Teokset eivät tunnu rakentavan niin vahvoja tarinoita tai välittävän niitä muistoja, toiveita tai huumoria, jotka taiteilija itse mainitsee. Arkipäivää ja ihmisyyttä niissä sen sijaan on, ja sitä hyvin kauniisti.
Toistollatoistolla
Kaikki teokset ovat tältä vuodelta, kaikissa on ihmishahmo, ja teokset on nimetty yhtenäisesti. Toistolla, yhtenäisyydellä ja kertautumisella on selvästi tarkoitettu merkitys kokonaisuudelle, mutta se ei välttämättä aivan aukene katsojalle.
Mietin kovasti, mitä nimien tuplaamisella on haluttu ilmaista. Luin toisesta lehdestä, että sanojen väliin muodostuu uusi sana, joten kyseessä on sanaleikki. Tämäkään tieto ei auta avaamaan nimien merkityksiä: uuden sanankin löysin vain muutaman keskeltä.
Tehokeinona käytettynä tuplanimet toimisivat erittäin hyvin, esim. teosparissa Oikeinoikein ja Bobo. Mutta kun sellainen on jokaisella teoksella, toisto kääntyy itseään vastaan. Näyttelyn Välillä-nimen monimerkityksisyys sen sijaan on sellaista mukavaa sanaleikkiä, joka tarjoaa katsojalle mahdollisuuden oivaltaa.
Näyttelyn esittelyssään taiteilija kertoo, että on halunnut ripustuksella luoda kokonaisuuden, jossa teokset keskustelisivat keskenään: oikealla ripustuksella rakennetaan katsojalle tarina tai vuoropuhelu.
Tämä on tärkeä asia näyttelykokonaisuutta rakennettaessa. Vaikeampaa on saada tämä intentio välittymään ja vuoropuhelu syntymään lopullisessa ripustuksessa. Aineksia siihen nytkin on: Isompi ja pienempi Lojaloja kommentoivat toisiaan, tehokeinona fragmentti. Myöhämyöhä ja kaimansa ovat toistensa eritunnelmaiset muunnelmat. Oikeinoikein ja Bobo sopivat tyylillisesti rinnakkain.
Kuitenkaan tämä ei aivan riitä. Mietin, että yhtenä syynä lienee Taidehuoneen näyttelytila, jossa vahvat ikkunasyvennykset ja tilaa jakavat puupilarit pakottavat tietynlaiseen katsomiskiertoon, jolloin ristikkäiset äänet teosten välillä eivät juurikaan toteudu. Tyhjemmässä tilassa ja väliseinien avulla se olisi mahdollista.
Kaiken kaikkiaan näyttelykokonaisuus on kuitenkin hieno, sillä Lilljakkun vahva viiva tavoittaa kauniisti kuvattaviensa olemuksen. Vaikuttavimmin tämä toteutuu minusta teoksissa Kuiskekuiske ja Oikeinoikein.
