Sarjamurhaajatkaan eivät kadu

Ritari Kaamo, paha, paha mies! Hän saa nyt puheenvuoron, tuo ansiokas psykopaatti vailla vertaa, tunnevammainen kivisydän.

– Minä haluan kostaa kaikki ne vääryydet, joita olen saanut kokea, Kaamo hekumoi.

Mitkä?

– Isä hakkasi, koulukaverit kiusasivat, rakastettu petti...

– Olisin loistava nykyjohtaja, kylmä ja narsistinen. Haluaisin käynnistää irtisanomisneuvottelut jo nousukauden aikana, Kaamo haaveilee.

Ritari Kaamo on hirvityshahmo Raision teatterin kesänäytelmässä Mio, poikani Mio. Hän asuu Autiuden maassa kivilinnassaan Kuolleen järven rannalla ja levittää pelkoa.

Mio taas on isäänsä ikävöivä orpopoika, jonka tehtäväksi yllättäen tulee vapauttaa kaikki Kaamon kahlitsemat.

– Tiedän, että tämä ei ole ikuista, joskus saan tuomion. Mio on tulossa, ja tuomion päivä tulee, ritari Kaamo ennakoi.

– Mutta katumus on minulle vieras sana. Olen psykopaatti, tunteeton, eivät sarjamurhaajatkaan kadu. Naureskelevat vain, Kaamo sanoo ja yrittää pysyä kovana.

Kammottavaa Kaamoa näyttelee raisiolainen Tuomo Saarinen, 46.

– Astrid Lindgren on kirjoittanut tämän näytelmän sodan jälkeen. Maailmassa oli silloin ollut paljon pahuutta, Saarinen pohdiskelee.

Lindgren lienee halunnut todistaa, että pahuus ei kannata. Eikä paha saa edes anteeksi, vaan se syöstään unohdukseen. Orvoille sen sijaan Lindgren lupaa parempaa.

Tuomo Saarinen aloitti näyttelemisen koulussa. Taukoa tuli, ja 1980-luvulla hän huomasi haluavansa jatkaa. Perhesyyt estivät tuolloin, mutta vuonna 2002 hän viimein aloitti uudestaan turkulaisessa teatteri Tarmossa. Raision teatteriin hän siirtyi hiljan ja oli mukana mm. taannoisessa Maxissa ja Moritzissa.

– Kai sitä asuu pieni narsisti jokaisessa näyttelijässä, Saarinen kertoo, mikä teatterin tekemisessä häntä viehättää.

– Aina tulee hyvä fiilis, aplodit lämmittää.

Kaamon kuollut maailma luodaan sysimustiksi maalatuista autonrenkaista. Vihreiksi värjätyt renkaat puolestaan kuvaavat Mion toivon maailmaa.

Helsingistä hankittu lavastaja Laura Poranen on poikkeuksellisesti tehnyt lavastuksesta pienoismallin. Syynä on se, ettei hän itse voi olla paikalla, kun lavastusta rakennetaan.

– Yritän rakentaa sadun maailman. Materiaalina käytetään autonrenkaita, tila rytmitetään pinoilla ja kasoilla, Poranen kertoo.

Ulkotilalavastus vaatii erityistä vahvuutta.

– Kaiken pitää olla säänkestävää, vankkatekoista. Samanlaista teatteritekniikkaa kuin sisätiloissa ei ole käytettävissä valoineen ja äänineen, Poranen kertoo lähtökohdista.

Poranen näkee näytelmässä suuria teemoja: toisaalta pahuutta, nälkää, ahneutta, vallanhimoa ja alistamista ja toisaalta hyvyyttä, välittämistä ja auttamishalua.

– Luomme puitteet sille, että sama tila voi toimia eri kohdissa eri asioina. Luotetaan katsojan mielikuvitukseen.

Esimerkiksi Kuollutta järveä ei lavastus suoraan osoita sormella, vaan katsoja saa itse löytää sen.

Lavastus on Porasen mukaan yksi osa koko näytelmän taideteosta.

– Vasta ensi-illassa näkee, mihin lavastus taipuu.

Käsikirjoitus Astrid Lindgren Mio, poikani Mio, ohjaus Mirja Ahonen, esityspaikka Krookilan kotiseutukeskus.

Ensi-ilta pe 3.7. klo 19. Muut esitykset ke 8.7. klo 19, to 9.7. klo 19, su 12.7. klo 17, ke 22.7. klo 19, to 23.7. klo 19, su 26.7. klo 17, ke 29.7. klo 19, to 30.7. klo 19, su 2.8. klo 17, ke 5.8. klo 19, to 6.8. klo 19, su 9.8. klo 17, ke 12.8. klo 19.