Blogi
Raimo Vahtera:Patsaaton Naantali
Otsikko saattaa herättää kysymyksen: miten niin patsaaton? Suomalainen sotilas vartioi Käsityöläiskadun varrella ja birgittalaisnunna tervehtii omia ja vieraita kirkon kupeella.
Niinpä. Kysymys onkin siitä, että patsas eli veistos ja muistomerkki ovat hieman eri asioita. Muistomerkkejä Naantalissa on useita, Nunnamäelläkin neljä: luostarin, Jöns Budden ja kansalaissodassa menehtyneiden muistomerkit sekä veteraanikivi. Kirkkomaalta löytyy lisää.
Lisäksi ovat Laivaston muistoristi, suojeluskunnan piiripäällikön muistomerkki Fortumin alueella sekä nuotanvetäjäpatsas Rymättylässä.
Muistomerkin tehtävä on muistuttaa jostakin tapahtumasta tai ihmisestä. Hautakivi on muistomerkeistä yleisin. Muistomerkki voi olla vaikkapa kadun nimi: Uolevi Raaden katu.
Patsas on kuvanveiston tuotos, taideteos. Yleensä veistokset esittävät muodollaan jotakin. Patsaskeskusteluissa puhutaan usein näköispatsaista ja niistä toisista. Abstraktikin patsas jotakin esittää, mutta sen jokainen näkee tavallaan.
Kirkon kupeella pönöttävä birgittalaisnunna on paitsi muistomerkki myös patsas. Se on kuvanveistäjä Raimo Heinon veistämä. Mutta: muistomerkkinä se esittää enemmän luostarilaitosta kuin herkkää nunnaa, jolla on kädessään aaprottikimppu.
Matkailukaupunkina Naantalissa voisi tai pikemminkin pitäisi olla useita veistoksia. Sellaisia, jotka istuvat kaupungin ilmeeseen. Puistotien varrella voisi olla useampikin patsas. Aiheita löytyy Toivo Lyystä ja trumputtajasta Tokka-Lottaan sekä jeegeriin ja jeegerskaan.
Jos halutaan jotain modernimpaa, niin esimerkiksi turkulainen Jan-Erik Andersson voisi suunnitella Puistotien alkuun näyttävän aurinkoportin.
Siihen aikaan kun Art Minor -pienimuotoisen taiteen näyttely oli vielä voimissaan, esillä oli myös veistoksia, eivätkä ne kaikki olleet pienimuotoisia. Mieleeni on jäänyt joitakin taidehuoneen edustalle asetettuja mobileja. Venesataman mastojen seuraan passaisi mainiosti muutama omaperäinen tuuliviiri.
Ehdotukseni on tarkoitettu siemenvedeksi kaupungin kaikkiin ideamyllyihin. Niitä ei ole tarkoitettu kirjaimellisesti otettaviksi, vaan ajatusten herättäjiksi.
Naantalissa on myös joitakin taloja, joiden seinään on kiinnitetty kyltti, joka kertoo, että tässä talossa on asunut se ja se paikallinen merkkihenkilö. Vallis Gratiae -yhdistyksessä pohdittiin taannoin, voisiko kilpien ulkoasua yhtenäistää. Se helpottaisi niiden havaitsemista. Esimerkiksi Axel Haartmanin taiteilijakodin kilpeä on vaikea havaita ja lukea. Asia jäi mietintämyssyyn.
Kaupungissa on tosin yksi kilpi, jota ei voi muuttaa. Ei voi, vaikka kilven sanavalinta on epäonnistunut. Ehkä piispa Maunu II Tavast on kilpensä ansainnut.
Otan esiin vielä yhdet kilvet, jotta pysyn aiheessa loppuun saakka: katukilvet. Ne ovat Naantalissa samanlaiset kuin muuallakin. Persoonallisessa matkailukaupungissa voisi olla omaleimaisemmat katukilvet.
Niistäkin pitäisi näkyä, että ollaan Naantalissa eikä missä tahansa pikkukaupungissa. Kaupunki voisi hoitaa kilpien suunnittelun ja teettämisen. Kilpien vaihto voitaisiin tehdä vaikkapa katu kerrallaan.
Olennaista on, että kilpien visuaalinen ilme kuvastaisi Naantalia.
Kommentit
Raimon ehdotus on hyvä. vanhaan kaupunkiin eivät muoviset kilvet sovi. Emalikilvet olivat hienoja ja niitä ennen taisi olla pellille maalattu. Mutta niistä voi järjestää kilpailun ja ehkä voisi jättää jotain talon omistajienkin valittavaksi.Talon nimen liittäminen kilpeen ei olis ihan huono asia.
Kannattaa kehittää!
mikko r