Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kolumni: Hikoilua ja kissalle arkku - Karumpikin tarina on tiedossa

Likivierikkäin istuu kaksikko yleisen saunan alimmalla lauteella. Saattaa siinä iho osua erimerkkiseen ihoon, eikä se ole mikään syy vetäytyä kauemmaksi, mieluummin päinvastoin. Jos joku muu hikoilija tekee nyt heille sen, mitä he kohta muille tekevät, eivät he sitä huomaa. Keskustellaan siitä, että sokeasta yksinhuoltajaäidistä oli tehty lastensuojeluilmoituksia, koska oli epäilty, että tämä oli vaarantanut pienet lapsensa. Paljoltiko ilmoitukset ovat todiste ennakkoluulosta ja paljonko oikeasti aiheellisesta huolesta lasten turvallisuudesta? Jossain ohjelmassa äiti oli tarinansa tiettävästi kertonut. Sopii siinä miettiä ennakkoluulojaan samalla. Omien ennakkoluulojensa pyydystäjiä soisi kaikkien olevan, mutta siihen tarkoitukseen sopivaa tähtäintä eivät kaikki arsenaaliinsa halua. Sinne otetaan mieluummin sellaisia tarkkuuskiikareita, joilla paljastaa muiden kehittämiskohdat. Sitten ollaan hiljaa. Saatetaan katsoa kanssasaunojia. Tuo kapuaa kohti ylintä laudetta, ja vasen polvi taipuu juuri ja juuri sen verran, että jalka seuraavalle tasolle nousee. Kaiteesta on otettava tanakasti tukea. Mahtaako olla ristiside katkennut ja leikkauksesta kuntouttaminen kesken? Sitä ei lähdetä kysymään. Asia on toisen oma, mutta saahan sitä itsekseen miettiä. Toinen löytää vastakkaisilta lauteilta kasvot, joiden uurteet ohjaavat katsomaan sisään silmien avoimista ikkunoista, tosin saunahämärän varjostamista. Kertooko syvyys tarinaa elämästä, kiertyykö historia auki? Joskus niin käy. Onko heitä itseään katsottu vastakkaiselta lauteelta? Ehkä on kuultu keskustelusta sirpale ja sitten pohdittu, onko tuo itse se sokea nainen. Ei taida olla, kun kerran niin tiiviisti toista katsoo, vieläpä silmien suuntaan. Sitten katsoja naurahtaa itsekseen, kun tulee ajatelleeksi, etten se sokea nainen minäkään ole, koska näen tuon toista silmiin katsovan. Keskustelu jatkuu, radiota on kuultu. Rakas kissa oli kuollut, ja sille oli ukki veistänyt lauta-arkun. Viimeiseksi vuoteekseen lemmikki saa sen saman emäntänsä violetin villapuseron, jolla se oli aina lepäillyt. Tarina on ihana, teot eheyttäviä. Suru kohdataan, sitä lääkitään ymmärryksellä ja kipu muuttuu pehmeäksi kaihoksi, lempeäksi noroksi silmänurkassa. Karumpikin tarina on tiedossa.