Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Merimaskulaisen Tiina Pajunojan oireiden aiheuttajaksi epäiltiin aluksi flunssaa – ”Kun syy selvisi, ajattelin, että elämäni on ohi”

Merimaskulaisen perheenäidin Tiina Pajunojan tasapaino petti 22 vuotta sitten. Hän ei pystynyt kävelemään suoraan. Lääkärissä sanottiin, että tasapainohäiriöt selittyvät flunssalla. Erilaisia oireita kertyi vino pino. Epätietoisuus ja pelko kalvoivat mieltä. Tasapainohäiriöiden jälkeen tuli kasvohalvaus. Toinen puoli kasvoista oli toista viikkoa tunnoton. – Lääkärissä sanottiin sillä kertaa, että olen saanut vetoa, sillä se on yleisin kasvohalvauksen aiheuttaja, Pajunoja kertoo. Myöhemmin hänelle tuli niin kutsuttuja tuntopuutoksia. – Olin suihkussa ja ihoani alkoi pistellä, kuin minua olisi heitetty nuppineulakasalla iholle, Pajunoja kuvailee. – Sitten vasemmasta jalastani meni tunto. Nipistin kankusta niin kovaa kuin pystyin, mutten tuntenut mitään. En pystynyt enää nostamaan jalkaa autossa kaasulta jarrulle. Lääkärissä perustesti kantapääkävelystä ei onnistunut, niinpä minut lähetettiin Tyksiin. Psykologikäynnit pelastivat masennukselta Pajunoja pääsi neurologille, joka epäili ensiksi kasvainta tai välilevynpullistumaa. – Olin aivan varma, että minulla on kasvain ja, että minä kuolen tähän. Nenäliinoja tarvittiin aika paljon, vollotin osastolla kuin Niagaran putous, Pajunoja muistelee. – Sitten minulle sanottiin, että minulla on mahdollisesti MS-tauti. Ajattelin, että elämäni on ohi ja joudun pian pyörätuoliin. Diagnoosi varmistui magneettikuvauksessa. Pajunoja oli 36-vuotias. Hän sai yhdeksän kuukauden sairasloman. MS-tauti on aina etenevä sairaus, jonka kulku ei ole ennustettavissa. – Kävin psykologilla, sillä olin aika synkissä vesissä. Se auttoi, sen takia en varmaan sairastunut masennukseen, Pajunoja pohtii. Hän joutui muuttamaan asennettaan sairautensa suhteen, sillä elämä olisi käynyt muuten liian raskaaksi. – Opin, että elän hetki ja päivä kerrallaan, koska tulevaisuudesta ei voi ikinä tietää. Se oli vaan pakko oppia. Lääkitys aloitettiin, ja oireet helpottivat valtavasti. Sairauteen sopeuttavat kurssit auttoivat Pajunoja, hänen aviopuolisonsa sekä heidän kolme tytärtään kävivät RAY:n järjestämässä perheviikonlopussa, jossa sai tietoa MS-taudista. – Se oli hyödyllinen. Me sairastuneet olimme samassa ryhmässä, puolisot omassa ja lapsille oli omaa ohjelmaa, Pajunoja kertoo. – Nykyään jo aikuiset lapseni ovat niin kasvaneita tämän sairauteni kanssa. He ovat tottuneet, että olen esimerkiksi kankea jaloistani. Mieheni on myös tukenut minua todella paljon. Pajunoja kävi myös muutaman kerran kuntoutuksessa Maskun neurologisessa kuntoutuskeskuksessa sekä meni vielä kahden viikon RAY:n ja silloisen MS-liiton sopeutumisvalmennuskurssille. – Se oli todella hyvä kokemus. Ajattelin siellä, että menen hissillä toiseen kerrokseen, mutta sitten muutkin menivät rappusissa pitäen kaiteesta kiinni, niin olin, että jes, en ole sairauteni kanssa yksin. Vertaistuessa on voimaa, Pajunoja hymyilee. ”Nykyään ajattelen, että so what” Selkeitä pahenemispiikkejä Pajunojan MS-taudissa ei ole ollut melkein kuuteen vuoteen. Hän jäi kuitenkin sairaseläkkeelle vuonna 2015. Pajunojan oireet ovat nykyään jalkojen tuntohäiriöt ja tasapaino-ongelmat, fatiikki eli kova uupumus, rakon- ja suolentoiminnan ongelmat sekä huonontuneet käsivoimat. Pajunojalla on polvituki ja kepit sekä työtuoli keittiössä, jotta hän jaksaa hoitaa askareita. Pajunojalla on myös tarttumapihtejä, sillä hän ei saa nousta keittiönjakkaralle. Hänellä on lisäksi pieni sähkömopo ja pyörätuoli, sillä hän ei pysty kävelemään pitkiä matkoja. Fysioterapiassa Pajunoja käy kerran viikossa. – Pystyn ajamaan autoa, mutta omistan myös taksikortin. Taksilla kuljen enemmän kesällä, koska liikuntakykyni heikkenee kuumalla ilmalla. Pajunojalla kesti pitkään hyväksyä, että hän on invalidi. – En kehdannut aluksi ajaa edes inva-paikalle. Nykyään ajattelen, että so what. Ihmiset ovat monesti todella ystävällisiä. Kassa saattaa pakata ostokset, ja joku saattaa auttaa laittamaan sähkömopon takakonttiin. – Tämän 22 vuoden aikana olen oppinut, että MS-tauti ei välttämättä tarkoita elämän loppumista. Ei tähän sairauteen silti totu koskaan. Tuntuu, että olen kuitenkin sinut tämän kanssa. Murehtiminen ei auta mitään.