Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Mestarit Meripirtintieltä – Palo prätkiin kulkee isältä pojalle

Merimaskun puolisen kilometriä pitkälle Meripirtintielle on kertynyt yli 30 Suomen mestaruutta kolmessa eri moottoriurheilulajissa, kahdessa sukupolvessa. Matti Salonen, Yrjö ”Ykä” Salonen, Miska Aaltonen ja Samuli Vuorisalo tuumivat, että näin on käynyt ihan sattumalta. Ainakaan mitalimääräisesti laskettuna ei valtakunnassa toista samanmoista tienpätkää miesten mielestä ole. –Onhan tämä ihan uskomaton juttu, tästä pienestä kiemurasta on aikamoiset selitykset, naurahtaa Merimaskussa 32 vuotta asunut Matti Salonen. Yli 60 vuotta moottoripyörällä Yli 60 vuotta moottoripyörää ajaneen Salosen vitriinikaapissa komeilee viitisentoista road racingin SM-mitalia. Harrastus alkoi armeijan lomalla. Moottoripyörä oli niihin aikoihin koko kansan kulkuneuvo, auto harvinaisuus. Samalla pyörällä käytiin töissä ja ajettiin kilpaa. –Turun luokissa pääsivät tavalliset kaverit kokeilemaan, ja kävi hyvä tuuri, voitin heti. Kun menin takaisin kasarmille, olin kaikkien kapiaisten mielestä maailman suurin tähti. Korjailin heidän moottoripyöriään ja tavallaan meni se armeija ihan pilalle, ei minusta tullut kunnon sotilasta, Salonen naurahtaa. 78-vuotiaana moottoripyörällä 268 km/h Satoja kilpailuja myöhemmin, aktiiviuran päättyessä vuonna 1974, mies oli 125-kuutioisten MM-sarjassa sijalla 12. –Paljon sattui Euroopassa ajaessa ja kulkiessa, kun matkat olivat pitkiä ja autot huonoja. Täytyy olla siitä tyytyväinen, että on säilynyt hyvin hengissä ja pysynyt itse kunnossa. Kunnossa 79-vuotias on yhä. Viime vuonna Matti Salonen taittoi 53. Imatranajonsa. Pääsuoralla eläkeläinen kaasutteli Suzuki RG500 -pyörällä 268 kilometrin tuntivauhtia. Ensimmäisellä kerralla samalla paikalla vuonna 1962 lukema oli 140. Kalusto ja koko laji on vuosien varrella kehittynyt. –Kun ajoin kilpaa, aina muutama kaveri kuoli, hyviä tuttavia ja kavereita. Viimeisessä kilpailussani Barcelonassa vuonna 1974 kuoli kaksi. Ajettiin tavallisia katuja pitkin, ei radoilla. Nythän ne on kaikki viety turvalliseen paikkaan. Ei silloin ollut suojiakaan, muuta kuin pahvinen kypärä päässä, Salonen muistelee. Vahinkoja ei miehelle ole sattunut vuosikymmeniin, mutta vältytty niiltä ei ole. Jalat ja kädet ovat menneet poikki. Viikkoa ennen ratamoottoripyöräilijälegenda Jarno Saarisen menehtymistä Salonen halkaisi lapaluunsa ja katkaisi kolme kylkiluutaan. –Niin kauan ajan, kun olen niin hyvässä kunnossa, että pystyn nousemaan pyörän selkään ja refleksit toimivat hyvin, Matti Salonen uskoo. –Reissuun täytyy päästä kotoa. Meillä on matkailuauto, sen taakse pistetään peräkärry. Tuire on kulkenut kanssani vuosikaudet. Me ei vanhennuta Tuiren kanssa yhtään. Naru kiinni isässä Yrjö ”Ykä” Salonen on seurannut Matti-isänsä jalanjäljillä kolmevuotiaasta asti. –Kova into on ollut aina. Mopolla on ajettu jo ennen kuin polkupyörällä, ja naru kiinni isässä, ettei pääse karkaamaan. Joskus ajettiin joka viikonloppu pitkin metsiä. Road racingin Ykä Salonen aloitti vuonna 1990, kun Alastaron moottorirata valmistui. –Kun kypärä menee kiinni, siitä tulee kilpailuvietti. Alussa voitin kaikki juniorimestaruudet, sitten aloitettiin ajamaan niin sanotusti tosissaan. Kuusi vuotta, lukuisia reissuja, useita mestaruuksia ja yhtä reiden naulaamista myöhemmin ratamoottoripyöräilijä pokkasi Suomen, Pohjoismaiden ja Scandinavian Open -mestaruudet. Suomen Moottoriliitto on myöntänyt molemmille Salosille ja Miska Aaltoselle mestariajajan kunniamerkit. Ei tyhmyydellä eikä hulluudella Ykä Salonen tähdentää, että laji on huippu-urheilua siinä missä muutkin. Kaikissa moottoriurheilulajeissa on oltava fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta kaksimetriset korstot eivät niissä menesty. Pyörät ja miehet ovat pieniä. Salosen mukaan Meripirtinkadun mestareita yhdistää se, että kaikki ovat olleet hoikkia 50-kiloisia. Henkistä kanttia tarvitaan. – Näissä lajeissa täytyy pystyä ajattelemaan, vaikka olisi ihan loppu. Vauhdit ovat kovat ja seuraukset samoin, jos hoksottimet eivät toimi. Salonen lopetti kilpauransa vuonna 1998. Sen jälkeen merimaskulainen on toiminut rekkakuskina sekä moottoripyöräliike MP Team Salosen yrittäjänä isänsä kanssa. Isä ja poika ajavat yhä näytösajoja yhdessä. – Olen aina ihaillut Matin ääretöntä ajosilmää. Olemme molemmat sellaisia kuskeja, että ollaan ajettu ajotaidolla eikä tyhmyydellä ja hulluudella. Ei oteta mitään tautisia riskejä, mutta kun ollaan kilpailussa, otetaan niitä mestaruuksia. Molemmilla on ollut ajattelukykyä, Ykä Salonen arvioi. Isäkään ei ole poikansa harrastuksesta turhia huolia ottanut. Loukata voi vaikka kotipihalla. Vanhempien panostusta harrastus kuitenkin on vaatinut. – Sellaista tunnetta ei ole koskaan ollut, että sattuuko jotain itselle tai pojalle. Ei jännitä, kun tietää, mitä se homma on, ja tietää, että toinen tykkää hommasta, sanoo Matti Salonen. Isä pojan käsijarruna Meripirtintiellä asuu myös motocrossin moninkertainen Suomen mestari Miska Aaltonen perheineen. Viidentoista kotimaan mestaruuden lisäksi kansainvälisiä mitaleja on kertynyt kolme. Kaikkia PM-mestaruuksia Miska Aaltonen ei edes muista. Endurostakin on irronnut SM-pronssia. Pelkistä urheilumatkoista on voinut kertyä 60 000 kilometriä vuodessa. Uran kohokohdista pari nousee ylitse muiden, etunenässä ensimmäinen Suomen mestaruus vuonna 1991. –Se tuli ihan puskista, kaikki Suomen huiput ajoivat ja minä olin silloin nuori nassikka. Mieleen on jäänyt myös motocrossin joukkueiden MM-kilpailu. –Englannin jäätävässä kurakelissä napattiin hopeaa, se tuli yllättäen. Isänsä jalanjäljillä kulkee kuudesluokkalainen Verneri Aaltonen . Hän muistaa harjoitelleensa jo pienenä pappansa Pentti Aaltosen kanssa. Merimaskun koulun kuudesluokkalainen on saavuttanut esimerkiksi motocrossin C-juniorijoukkueen mestaruuden. –Iskän jalan jälkiä koitan seurata parhaani mukaan, Verneri kaavailee. Liikenneopettaja ja motocross-valmentaja yrittää toppuutella poikansa menoa. –Olen käsijarruna tässä hommassa. Kyllä ne kerkeää sitten loukkaamaan itsensä tässä hommassa, Miska Aaltonen tietää. Tänä talvena isä ja poika harjoittelevat Espanjan lämmössä, Fuengirolan kyljessä. –Meillä on pieni kämppä siellä vuokrattuna marraskuusta pääsiäiseen. Poika käy siellä kotikoulua ja vaimo käy välillä täyttämässä pakastimen makaronilaatikolla, Aaltonen virnistää. Bensan tuoksu kiehtoo Meripirtintiellä kakkoskotiaan pitelevä Samuli Vuorisalo kertoo harrastaneensa ralliautoilua melkein vaippaikäisestä asti. –Isä osti joskus peltoauton ja se homma lähti vähän käsistä. Aktiivinen kilpaura alkoi 15-vuotiaana Virossa, jossa rallia voivat ajaa jo 14-vuotiaat ilman ajokorttia. Sittemmin Vuorisalo on haalinut SM-kultaa, -hopeaa ja -pronssia sekä Viron mestaruussarjan pronssia ja Saksan mestaruussarjan hopeaa. –Kai se vauhti ja vaaralliset tilanteet veivät mennessään. Jotenkin tuo bensan tuoksu ja autolla ajaminen on aina kiehtonut, isän verissä tullut. En päivääkään vaihtaisi pois. Ei se aina ruusuista ole, mutta hienoja hetkiä on ollut. Ilman vanhempia ei olisi ollut mitään saumaa, kaksikymppinen kiittelee. Vuorisalo perustelee moottoriurheilun olevan kallista ja vaativan tukijoita ja yhteistyökumppaneita. –Ralliurheilu on vielä inan kalliimpaa kuin kaksipyöräisellä. Yksi kisa voi maksaa 10–15 tuhatta, nykyisillä peleillä jopa 25–30 tuhatta. Saa aika tarkkaan laskea, mihin osallistuu. Tällainen normaali työläinen kun on, ei näillä palkoilla ajeta paljoakaan, automyyjä hymähtää.