Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kritiikki: Vakaalta taiteilijamieheltä jää kaipaamaan särmää elämänotetta

Taiteilija. Ensi-ilta Naantalin teatterissa 1.12. Käsikirjoitus Rauno Tirri, dramatisointi ja ohjaus Teija Söderholm, lavastus Heidi Hirvonen-Ferrari ja Kauko Pajukoski. Kritiikki. Naantalin teatterissa oli erityinen päivä lauantaina, kun ensi-iltaan tuli Rauno Tirrin käsikirjoittama ja Teija Söderholmin dramatisoima Taiteilija-näytelmä. Erityinen päivä epäilemättä oli myös Taiteilijan eli naantalilaisen taidemaalarin Erik Aschan-Rauthovin (1907-1967) jälkipolvien edustajille, joiden kommentointi näytelmän päätyttyä kertoi, että vaikuttuneita oltiin. Naantalilaiset saavat olla iloisia, että kaupungin oma teatteri tarjoaa mahdollisuuden tutustua kaupungin historiaan siellä eläneiden oikeiden ihmisten kautta. Historia muuttuu eläväksi ja kaupunki saa syvyyttä ja alkaa tuntua entistäkin tutummalta. Lopussa kiitos seisoo Taiteilija Rauthovia ( Juho Aaltonen ) seurataan 1930-luvulta piirustuskoulusta hänen kuolemaansa asti 1967. Näytelmä pitkälti kukoistaa tai kaatuu henkilöidensä kautta. Mitä ristiriitaisempia, mitä haluavampia, tuskailevampia, riemuitsevampia he ovat, sitä vetävämpi on näytelmäkin. Aaltosen Rauthovi on vakaa, harkitseva suomalainen mies. Ehkä Rauthovi sellainen oikeasti olikin, mutta kiinnostavuuden takia näyttämöllä kaivattaisiin särmää. Sitä taiteenteon vapautta ei Naantalin teatterissa ole tällä kertaa toteutettu. Vasta hieman ennen kuolemaa taiteilijassa ilmenee ihmisen säröjä, ihmettelyä elämästä ja surua siitä, mitä perheelle on tapahtunut. Tätä olisi kaivattu jo aiemmin. Niinkö kiinni taiteessaan taiteilija oli, että vasta kuoleman lähestyessä hän alkoi elää? Sellainen taitaa olla yleistä nykyäänkin. Kuinka moni aikuinen keskittyy uraansa, työhön, ja tuoreena eläkeläisenä ihmettelee, nytkö sen elämän sitten pitäisi alkaa! Mikko Kuitunen vie shown Ensimmäisellä jaksolla näytelmän lukuisat hahmot oikeastaan joutuvat ideoiden puhetorviksi, eivätkä he niinkään ole itsenäisiä, erilaisia ihmisiä. On maalaamisen teoriaa ja käytäntöä, on jonkin verran kielipolitiikkaa eli suomen ja ruotsin vastakkainasettelua, on taiteilijaryyppäämistä. Ihmiset ovat rekvisiittaa tarinalle, taiteilijan elämänkululle, eikä päinvastoin. Näytelmä saa aivan uutta sähköä tauon jälkeen, kun Mikko Kuitusen esittämä "humalainen miehenköriläs" varastaa shown. Ravintolan naapuripöydässä varpajaisiin kokoontuneet taiteilijat puhuvat korkealentoisuuksiaan, kun työmiehen köriläs alkaa oman eleettömän, suppeasanaisen pantomiiminsa. Sitä aivan toivoo, ettei hän ala enempää puhua. Mutta kun hän kuitenkin sen tekee, hyvä. Samassa kohtauksessa Kari Sassi runoilija Toivo Lyyn hahmossa todistaa koomikon kykynsä. Lavastuksessa oivalluksia Erla Pullin pianolla soittamat romanttiset sävellykset tasapainottavat ja keventävät näytelmää. Lavastuksessa on nerokkaita oivalluksia, kuten se kun sotapommitusten turvapaikka eli kellari on luotu piirtämällä liitutauluille säilykepurkkien kuvia. Ravintolakohtauksessa tanssitytöt ilmestyvät paikalle valtavista taulukehyksistä - aiheeseen sopivasti - ja ne pääsevät käyttöön toisenkin kerran. Loppukohtaus on liikuttava, aivan kuten hautajaisilla on tapana olla. Se on kunnianosoitus taiteilijalle, mutta samalla se on kunnianosoitus kenellä tahansa. Kunpa kaikki tulisivat muistetuiksi. Mika Peltotalo