Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö

”Joskus asiat vaan sujuvat pitkäänkin hienosti. Toisinaan menee huono vaihde päälle.” Korhoset ovat kulkeneet yhdessä lapsuudesta asti

Ensimmäisenä hääpäivänä Arto Korhonen lahjoitti Leila-vaimolleen ranneketjun. Seuraavana hääpäivänä vaimo sai pelargonian. – Silloin ajattelin, ettei hääpäivä taidakaan olla aina samanlainen, Leila muistelee. Koruja hän tuumaa saaneensa yhteisen taipaleen varrella niin paljon, että kukat ovat nykyisin mieluisampia. Kaikkein parasta Korhosten parisuhteessa on nykyään se, että toisen ajatukset voi lukea silmäkulmien asennosta. Heidän mukaansa se helpottaa elämää, luo turvallisuudentunnetta ja vähentää riitelyäkin. Nuoruudessa molemmista löytyi lapsuudenkodista perittyä särmikkyyttä. Arton isä sai leipänsä puolustusvoimista - ensin Lahdessa, tämän jälkeen Haminassa ja sitten taas Lahdessa. Leila on kotoisin Kalannista. Hänkin päätyi kymmenkesäisenä Lahteen. – Olimme 13 ikävuodesta lähtien samassa porukassa. 17-vuotiaina meistä alkoi tuntua siltä, että voisimme olla yhdessä. 18-vuotiaina menimme kihloihin ja 20-vuotiaina naimisiin, Arto luettelee. Naimalupa oli pyydettävä kotoa Ensimmäinen suurehko pulma rakkaustarinassa koitti avioliittoa suunniteltaessa. Täysikäisyyden raja oli tuolloisen lainsäädännön mukaan 21 vuotta, joten molempien tuli pyytää avioliittoon lupa vanhemmiltaan. Arto muistaa äitinsä todenneen, että mene nyt jos pakko on, mutta takaisin ei ole tulemista. – Sillä reissulla ollaan, kun kerran käskettiin pysyä poissa, Arto virnistää. Hän arvelee äitinsä heittäneen letkautuksen enempi huumorilla, mutta jonkin verran se on silti tuonut sisua. Leilan isä oli tarkka mies, joka seisoi viimeiseen saakka ajatustensa takana. Isä toivoi tyttärensä valitsevan toisen sulhasen, mutta pani lopulta nimensä lupapaperiin. Jälkikäteen Leila on kummastellut isänsä ajatuksenkulkua. Hän olisi ymmärtänyt estelyn, jos kaavailtu sulho olisi ollut vaikkapa rikollinen. – Varmaankin isän luonteeseen vaikutti se, että hän oli sodassa lääkintämiehenä nähden monia kurjia tilanteita. Hänelle oli olemassa vain oikea ja väärä, Leila tuumaa. Arto toteaa suhteen appiukkoon olleen alussa kankeanpuoleinen, mutta sittemmin se korjaantui. Pahvilaatikko oli pöytänä ja mattorulla penkkinä Korhosten ensimmäinen yhteinen asunto oli pieni vuokrakämppä. Tuore aviopari nukkui sohvalla. Lisäksi kalustuksena oli kirjahylly, pöydän virkaa toimitti pahvilaatikko ja penkkinä oli mattorulla. Leila ja Arto toteavat yhteisen kodin rakentamisen lujittaneen suhdetta. Heillä ei ole omia rahoja, vaan kaikki tienestit on aina koottu huushollin yhteisiksi varoiksi. Arto asui nuoruudessaan mummonsa luona. Hän nautti lapsenlapselle annetusta ylenpalttisesta huomiosta. – Se asetelma tuli aluksi avioliittoonkin. Siksi sitä jossain vaiheessa kolisteltiin, mies kertoo. Korhoset tuumaavat riitojen kuuluvan normaaliin parisuhteeseen. Vuosien myötä ne ovat hioneet molempien luonteesta suurimpia särmiä. Tärkeää Arton ja Leilan mielestä on se, ettei erimielisyyksien kohdalla käännetä neniä eri suuntiin, ei ainakaan lopullisesti. Sitä ennen pitää puhua ja sovitella. – Nuorempana tuli riidan yhteydessä lähdettyä uloskin, mutta sittemmin ovesta on tullut kovin raskas. Enää sitä ei viitsi millään avata, ellei ole tosi hyvää syytä, kuten vaikkapa konsertin kuvaaminen Martinsalissa, Arto sanoo. Suurin osa raisiolaisista yhdistää hänet ja Leilan Raision Kameroihin. Arto on ollut kameraseuran kantavia voimia 70-luvulta lähtien. Leila lähti mukaan kameraseuraan hieman myöhemmin. Työn perässä Raisioon Muutto Raisioon vuonna 1970 johtui Arton huonosta työllisyystilanteesta Lahdessa. Siellä oli sähkömiesten ammattikoulu, joka loi kaupunkiin ammattilaisten ylitarjonnan. Hankalimpina vuosina Arto oli kahdeksan kuukautta töissä ja neljä työttömänä. Työtä olisi ollut Helsingissä, mutta ennemmin Leila ja Arto päättivät syödä kynsiään kuin asettua pääkaupunkiin. Sen sijaan pariskunta haaveili muuttavansa Lappeenrantaan. Hieman yllättäen sopiva työpaikka löytyi Turusta ja asunto Raisiosta. Turkulaisfirmassa Artolla vierähti 20 vuotta. Perhe oli kasvanut jo Lahdessa. Tytär Anu syntyi 1965 ja poika Aki 1968. Lapset päätettiin hoitaa kotona. Kaupunki pestasi perhepäivähoitajaksi Omien lastensa lisäksi Leila hoiti kotona tuttavien lapsia. Vuonna 1975 Raision kaupunki ehdotti hänelle perhepäivähoitajan pätevyyden tarjoavaa iltakurssia. Kun kurssi oli vielä kesken, Leila sai Raisiolta perhepäivähoitajan pestin, jossa hän työskenteli eläkeikään saakka. Sähkömiehen ja perhepäivähoitajan ammatit loivat tietyt kotirutiinit. Pyhäpäivät Korhoset pyhittivät lepäämiseen. – Ruoka oli aina pöydässä tultuani töistä, Arto muistelee. Yleensä työnjako helpotti arkea, mutta molemmat myöntävät sen myös tympäisseen. – Olisihan se ollut kiva lähteä itsekin sunnuntaiaamuna varhain kuvaamaan, kuten Arto teki. Sen aika tuli myöhemmin lasten kasvettua isoiksi, Leila sanoo. Arto muistaa herkäksi hetkeksi työstä paluun ja mahdolliset kotona odottaneet tehtävät. – Hyvänä päivänä sanoin, että totta kai kultaseni se onnistuu. Toisinaan väsyneenä tuli sanottua rumemmin. Korhosille avioliittovuodet ovat olleet ylä- ja alamäkiä, eikä tasaisia jaksojakaan sovi unohtaa. He ovat huomanneet, ettei elämän suuntaa voi määrätä. – Joskus asiat vaan sujuvat pitkäänkin hienosti. Toisinaan menee huono vaihde päälle. Ja usein niin on käynyt molemmille yhtä aikaa. Semmoista se on, kun kaksi vesimiestä on yhdessä, Arto sanoo. – Perintötekijät tekivät meistä tällaisia, eivät tähtimerkit, Leila lisää.