Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kohtaaminen kalliolla

Luonnonmaa liekehtii lujaa purppuraa Kuparivuoren kallioilta katsellen. Kävelen kohti liekkimerta, joka pilkottaa puiden takana vielä. Jäähallissa on juuri loppunut jääkiekko-ottelu ja sormet ja varpaat kohmeisina kuljen vailla omaa tahtoa autoni ohi ja suuntaan Kuparivuoren kallioille ikuistamaan maailmanlopun värejä. Naantalin kuuluisa aurinko värittää Kultarannan edustan verivedeksi, ennen kuin katoaa pimeyteen. Kalliolle astellessa näen nuoren naisen siluetin punaista taivaanrantaa vasten. Nostan kamerani kuvausasentoon ja kohdistan naisen kuvassani kultaiseen leikkaukseen. Astelen lähemmäs naista ja sanon, että anteeksi, ikuistin sinut juuri kuvaamassa luonnon upeaa tulimerta. Nainen hymyilee ja sanoo, että näkymä on niin kaunis, ettei malta lähteä pois, ja jatkaa purppurataivaan kuvaamista kännyllä. Kun aurinko on laskenut, jään miettimään kuvaushetkiä. Minulle ne merkitsevät paljon enemmän kuin itse kuva. Kuvaamishetkellä keskittyminen on niin intensiivistä, että siitä jää pakosti muistijälki sopukoiden syövereihin. Kuvaushetkistä taas mieleenpainuvimpia ovat juuri yllättäen tulevat hetket tai ihmisten kuvaaminen. Kameran läpi ihmisten kohtaaminen on intiimiä ja jotenkin paljastavaa. Se paljastaa sekä kuvaajasta että kuvattavasta. Kuvaajan halut paljastuvat siinä, miten se ohjaa kuvattavaa tai millaisen kuvakulman valitsee. Kuvattava taas joutuu olemaan kuvaajan armoilla, koska ei välttämättä tiedä, mitä kuvaaja linssin läpi näkee. Kuvaushetkien tuotokset hukkuvat helposti miljoonamassaan, kun taas hetkien tunnelma ja aistillisuus jää ikuisiksi ajoiksi mieleen. Olipa kuvaustapahtuma sitten hempeä kohtaaminen kalliolla tai hassunhauska kuvaustapaturma, jossa puuhun kuvattavaksi kiipeävä repii pelihousunsa, voi olla varma, että kuvauksen kohde ikuistuu kovalevylleni lähtemättömäksi ajaksi. Tuotos voi hävitä tietokoneen muistilta milloin vain, mutta hetki ei minusta koskaan.