Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Raisiolainen Annikki Salo kokee olevansa vankiloissa kuin kotonaan - ”Kaltereiden takana pärjää, kunhan on rehellisesti oma itsensä”

Raision keskustassa asuvalle Annikki Salolle (os. Kettunen) osuu kaksi merkittävää tapahtumaa alkukesään. Hän lopetti miehensä Matti Salon kanssa Saramäen vankilassa pitkään pitämänsä raamattupiirin. Kaiken kukkuraksi Annikki täyttää lauantaina 15.6. 80 vuotta. Sielunhoito- ja evankelioimismatkoista kauempana oleviin vankiloihin pariskunta luopui jo aiemmin. Salot tuumaavat, että ikä ja sen tuomat vaivat rajoittavat tekemistä. Matti Salo täytti 80 viime vuoden puolella. – Vankien kanssa läpikäytävät asiat menevät sydämeen. Ehkä minulla on siksi jo kolmas tahdistin, Annikki hymyilee. Vankiloihin liittyviä muistoja hänellä riittäisi vaikka kirjaksi asti, ja mielellään Annikki niistä kertookin, mutta vankien henkilökohtaiset asiat hän sanoo vievänsä mukanaan hautaan. Annikin puheenlahjoissa on ehkä ripaus karjalaista sointia. Eikä ihme, sillä Annikki syntyi 1939 Viipurissa, kun hänen isänsä toimi Karjalan alueella vanginvartijana. Kova kokemus sotalapsena Annikin vanhemmat Sylvia ja Vilho Kettunen olivat helluntailaisia. Isä-Kettunen puhui uskonasioista vankien kanssa ja tapasi herättää heidät käskyn sijaan laulaen: ” Nyt herätkää, nyt herätkää! Valo taivahan omistakaa!” Vankilakulttuuria tuntematon voi kuvitella hengellisen laulun ärsyttävän sellissä heräilevää karpaasia, mutta toisin oli. Kettusta pidettiin vankien keskuudessa hyvänä jätkänä, mikä kenties pelasti sittemmin hänen henkensä. Kenties eniten Annikin ihmiskuvaan ovat vaikuttaneet hänen kokemuksensa sotalapsena Ruotsissa. Annikki ja hänen kaksi vanhempaa sisarustaan, Hannu sekä Aili , lähetettiin 1943 Sundsvalliin. Perillä lapset vietiin eri koteihin. Ruotsalaiset lotat saattelivat Annikin valtavaan linnamaiseen taloon. Siellä asuvassa perheessä oli samanikäinen tyttö kuin hänkin. Perheenäiti käski apulaisen huolehtia Annikista. Sotalapsi saatettiin talon alakerrassa olleeseen ikkunattomaan huoneeseen, jonka apulainen lukitsi iltaisin. Lukitseminen aiheutti tietysti yökastelua, josta isäntäperheen isä vihastui ja antoi vitsaa. Onneksi naapuri huomasi tilanteen ja ilmoitti kohtelusta paikalliselle lottajärjestölle. Annikkia hakemaan tulleet lotat purskahtivat itkuun hänet nähdessään. Annikki oli kalpea ja likainen. Yllään hänellä oli samat vaatteet kuin lähdettäessä Suomesta puoli vuotta aiemmin. Ruotsalaiset lotat veivät Annikin nelikymppisen täti-ihmisen luo, joka pani ensitöikseen tytön lämpimään kylpyyn, otti mitat ja kävi ostamassa niiden mukaisia vaatteita. – Täti piti minusta oikein hyvää huolta. Hän kehotti lopettamaan murehtimisen ja sanoi hoitavansa minut kuntoon, Annikki muistelee. Kun koulun aloittaminen tuli ajankohtaiseksi, Annikille tarjottiin mahdollisuutta jäädä Ruotsiin. Hän sanoi kaipaavansa äitinsä ja isänsä luo Suomeen. Kotiinpaluu tapahtui 1946, jonka jälkeen Ruotsista saapui postipaketteja vielä pitkään. Entinen jengipomo muuttaa kotiin Annikki sanoo sotalapsena olon olleen koulu, joka opetti ymmärtämään köyhiä ja syrjäytettyjä. Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen isä Vilho Kettunen työskenteli vartijana Konnunsuolla Lappeenrannan lähellä. Kettunen levitti sanaa entiseen malliin, mikä sai dynamiittimiehenä tunnetun rikollisjengin johtohahmon tulemaan uskoon. Miehen päästyä ehdonalaiseen vapauteen Kettuset tekivät joidenkin vanginvartijoiden mielestä uhkarohkean päätöksen. Perheen vanhin lapsi Hannu Kettunen oli lähtenyt merille. Hänen huoneensa annettiin entiselle dynamiittimiehelle. Lempinimensä hän oli saanut erinomaisesta laskupäästään, jonka turvin jengi oli toteuttanut keikkojaan. – Mummo käski meidän osoittaa tulijalle rakkautta ja kodin lämpöä. Hän sai osansa perheemme tiski- ja siivousvuoroista. Hän haki perunat kellarista ja siivosi huoneensa ajallaan, kuten me muutkin. Perheenjäseneksi ottaminen hoiti häntä. Myös helluntaiseurakunta otti hänet hyvin vastaan, Annikki muistelee. Kettuset järjestivät parikymppisen tulokkaan kauppaopistoon, jossa tämä pääsi toteuttamaan matemaattisia kykyjään. Sieltä valmistuttuaan hän vei vihille seurakunnassa tapaamansa naisen. Pariskunta muutti Ruotsiin ja perusti kirjakaupan Tukholmaan. Liike ryhtyi välittämään suomalaisia oppikirjoja ja menestyi niiden turvin hyvin. Kehnon tuurin ritareita Milloinkaan Annikkia ei ole vankiloissa tai niiden kupeella varsinaisesti pelottanut. Heille kotiin muuttaneella entisellä dynamiittimiehellä oli ollut alkoholisoituneet isä ja äiti. Lapsena dynamiittimies oli varastanut leipää ja vaatteita, mikä vei hänet lastenkotiin ja huonoihin piireihin. – Alkoholilla oli iso rooli vankilajutuissa, sittemmin mukaan ovat tulleet huumeet. Usein vangeilla on taustoistaan johtuen hirveän hyvä ihmistuntemus. Jotkut sanovatkin, ettei siinä joukossa voi selvitä hengissä, ellei osaa lukea toisen ihmisen ajatuksia, Annikki selittää. Uhkaavimpia tilanteita oli Konnunsuolla 40-luvun lopulla sattunut tapaus. Erään vangin vaimo oli kokenut uskonnollisen herätyksen, minkä vuoksi mies uhkasi tappaa hänet. Kyseinen vaimo oli miehensä vapautumisen aikaan käymässä Kettusilla. Ehdonalaista vapautta nauttiva mies matkasi murha-aikeet mielessään junalla kohti Kettusten kotikulmia. Sana kiiri edeltä ja vartijat hälytettiin ottamaan miekkonen kiinni. Kiinniottoperusteena oli se, että hän matkusti vailla matkalippua. Entäpä kerta, jolloin isä Kettunen oli vaarassa? – Isälläni oli vapaapäivä, kun häntä pyydettiin tuuraamaan toista vartijaa ja viemään vangit töihin läheiselle suolle. Tuurattava vartija oli ilkeäkäytöksinen. Vangit olivat päättäneet hakata hänet matkalla suolle. Uudet vangit olivat luulleet, että isäni piti hakata. Vanhemmat vangit saivat onneksi pysymään tilanteen hallinnassa, Annikki muistelee. Sittemmin Vilho Kettunen kertoi vankien aikomuksesta johtajalle ja totesi ilkeän vartijan olevan käytöksensä vuoksi hengenvaarassa. Vartija sai lähteä etsimään muita töitä. ”Saakoot piirinsä!” Konnunsuolta Kettuset muuttivat Hämeenlinnaan, missä Vilho ja Sylvia tekivät molemmat töitä vankilassa. Sylvia opiskeli vartijan työn ohessa opettajaksi ja hankki pätevyyden toimia myös vankilanjohtajana. Annikki muutti sairaanhoitajaopintojen perässä Turkuun, missä hän tapasi tulevan miehensä Matti Salon. Pariskunta sai neljä lasta. Annikki hoiti lapsia kotona ja kesät mökillä Taivassalossa, kun Matti puursi lääkärintöiden ja tiedemaailman parissa. Vankiloihin Annikki palasi 1990-luvulla, ensin vankilalähetti Juhani Rajalan työparina. Kun Matti jäi eläkkeelle Turun yliopistollisesta keskussairaalasta 2001, Salot keskittyivät vankilatyöhön yhdessä. Merkittävänä esikuvanaan Annikki pitää vanhempiaan ja Konnunsuolla vaikuttanutta vankilaopettaja Aarne Ylppöä . Annikki ja Matti Salon Kakolassa sekä Turun Lääninvankilassa vetämät raamattupiirit olivat suosittuja. 2007 Kakolassa luvattiin vangeille, että raamattupiirit jatkuvat uudessa Saramäen vankilassa. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, koska vankilan uusi johto arveli, että psykologit korvaisivat raamattupiirit. Kerran Annikki oli ryhmän mukana puhumassa vankilan kirkossa. Kokouksen lopuksi naisvangit tulivat kysymään, miksi piirit eivät jatkuneet. – Sanoin, että emme voi tulla, ellei meitä kutsuta. Kehotin heitä panemaan rutinalappuja pastorille, Annikki selittää. Rutinalappuja tuli niin paljon, että johtaja ihmetteli: ”Mitä ne naiset haluavat?” Johtaja halusi ensimmäiseksi tietää, mitä piiritoiminta maksaa. Hänelle vastattiin, ettei se maksa mitään, koska sitä pitää kaksi eläkeläistä. ”No, saakoot sitten”, kuului vastaus. Salot toteavat lankeemuksia tapahtuvan niin vankien kuin muidenkin kohdalla. Heidän mukaansa on äärimmäisen tärkeää, että vankilasta vapautuvaa on vastassa joku muu kuin vanha jengi. – On esimerkiksi kristillisiä tahoja, jotka ovat läsnä vastaanottotilanteissa. Olemme me Matinkin kanssa olleet vastassa portilla. Sitten on käyty kaupassa, asunnolla ja menty kolmisin syömään. Pitää muistaa, että vaikeastakin tilanteesta on aina mahdollista nousta ja päästä jaloilleen, Annikki kertoo.