Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kolumni: Potero oli tarpeen kun maailma halkesi

”Kyyristyin kuoppaani ja silloin maailma halkesi .” Matti Kastemaa. Sain haastatella naantalilaista sotaveteraania Matti Kastemaata viime viikolla juuri ennen kuin talvisodan syttymisestä tuli kuluneeksi 80 vuotta. Kohtaamistamme värittivät tavallaan yhteiset lapsuuden kokemukset. Tavallaan yhteisiä ne olivat siksi, että hänen ja minun kokemustemme välissä oli ehtinyt kulua 40 vuotta. Hän kävi Hämeenlinnan lyseota 1930- ja 1940-luvuilla, minä 1970- ja 1980-luvuilla. Hänen rehtorinsa oli suojeluskuntaupseeri Antti Valve, ja minun luokanvalvojani oli tämän tytär Anna-Kaarina Valve. Jos isä oli ollut oppilaitaan kohtaan yhtä suora ja oikeudenmukainen kuin tytär oli meille, Kastemaalla oli ollut onnea kun rehtoreita jaettiin. Hänen koulutovereihinsa kuului Eero Lehtovirta, sittemmin everstiluutnantti, ja tämä puolestaan oli oman luokkatoverini ja ystäväni isä. Kun vielä oma Veikko-setäni kävi lyseota samaan aikaan kuin Kastemaa, yhteistä juteltavaa riitti, muttei sitä ollut syytä varsinaissuomalaisen paikallislehden haastatteluun purkaa. Yksi asia tekstiin olisi kyllä pitänyt sisällyttää. Otsikkoon asti olin nostanut sen, että lukiolainen ja korttelinsa väestönsuojeluvalvojan apulainen Matti Kastemaa kaivoi talvisotaan varautuen poteron kotipihalleen, eikä siitä sen enempää kerrottu, mitä pahoittelen. Hengenvaara, räjähdykset ja huipennus jäivät pois. Korjataan se laiminlyönti tässä. "En muista oman ensimmäisen sotakokemukseni päivämäärää. Ehkä se oli joskus tammikuussa", kirjoittaa Matti Kastemaa Silloin olin nuori -muistelmakirjassaan. Koska oli talvisota, vuosi oli tietysti 1940. Sireenit olivat ulvoneet ilmavaaraa, kuului lentokoneiden moottorien ääntä, ja siksi kotipihalla seisonut väestönsuojeluvalvojan apulainen siirtyi - tavalliseen tapaansa - poteroonsa. Sitten Kastemaa koki maailman halkeavan. Kukaties useampi pommi oli räjähtänyt samanaikaisesti ja Kastemaasta tuntui, että kaikki on loppu. Kun poistuvien moottorien surina oli sulanut hiljaisuudeksi, väestösuojelijan apulainen nousi maan pinnalle tuhoja ennakoiden ja hämmästyi. Talot ja jopa niiden ikkunat olivat ehjiä. Pommit olivat osuneet läheiseen Vanajaveteen, ja sen jäätyneessä mudassa näkyi syviä kuoppia. On muuten kummallista, että nyt sota-aika tuntuu olevan lähempänä kuin silloin kun vielä kävi lyseota.