Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Naantalilaisesta Kai Peltosesta tuli ensimmäisen kesätyönsä myötä sotaveteraani

Kai Peltonen syntyi Raumalla 25.6.1931. Perheeseen kuuluivat isoveli Niilo , äiti Viivi sekä isä Siivo Peltonen . Ikänsä meriä seilannut Siivo päätyi merivartiolaitoksen palvelukseen. Hän palveli aluksella, jonka miehistö vaihdettiin usein Turussa. Linja-automatka Turusta kotiin Raumalle tuntui pitkältä, minkä vuoksi Peltoset muuttivat 1936 Naantaliin. Perhe asui vuokrahuoneistossa Luostarinkadulla, kunnes käsistään kätevä isä Peltonen rakensi omakotitalon osoitteeseen Kaivokatu 34. Tänä päivänä Peltosten kodin paikalla on yksi Uolevi Raaden kadun kerrostaloista. Kai-pojalle Naantali oli mieluisa asuinpaikka. Hän harrasti partiota Naantalin Sinisissä ja urheili Kuparivuoren kentällä. Naantalin pommitus säikäytti perheen Talvisodan syttyminen 30.11.1939 toi mukanaan ilmahälytyksiä, jotka panivat Naantalissa palokunnantalon sireenin vonkumaan. Peltosilla riennettiin ilmahälytysten soidessa talon kellariin, jossa oli sauna. Neuvostoliiton pommikoneiden tähtäimessä oli ennen kaikkea Turku, mutta Naantali jäi useasti niiden lähestymislinjan alle. 27.12.1939 pommeja putosi Naantaliinkin. Kai Peltonen muistaa istuneensa saunan lauteilla, kun räjähdyksen ilmanpaine rikkoi kivijalassa olleen ikkunan ja heitti hänet lauteilta lattialle. Se pelästytti niin lapset kuin vanhemmatkin. Kaiken kukkuraksi vintiltä löytyi pommin sirpaleita. – Ne olivat teräviä. Suurin oli muutaman nytkin kokoinen, Peltonen kertoo. Hänen kotitalonsa säästyi suuremmilta vahingoilta. Ainoastaan tiilikatto vaati paikkaamista. Äiti Viivi ja pojat kokivat toisen pahanlaisen pelästyksen 13.1.1940, jolloin radioselostaja kertoi saattaja Auran uponneen taistelussa ja miehistön menehtyneen. Äiti ja pojat tiesivät Siivo-isän palvelevan juurikin Auralla. Sureminen alkoi. Kuuluttaja ei tullut maininneeksi, että uponnut alus oli Aura II. Aura I:llä ollut Siivo Peltonen sai seuraavana päivänä viestitettyä perheelleen olevansa hengissä. Sotalapseksi Kalmariin Pahaenteisten tapahtumien myötä Peltoset päättivät lähettää lapsensa Ruotsiin. Niilo sai tahtonsa läpi ja jäi Suomeen, mutta Kai saateltiin muutamien muiden naantalilaislasten kanssa Turkuun Artukaisten lentokentälle. – Mukaan tulivat ainakin insinööri Anttilan tyttäret Saara ja Eeva , Kai Peltonen muistelee. Tuolloin elettiin alkuvuotta 1940. Aeron Junkers-koneen noustua ikkunasta näkyi pelkkää mustaa. Talot ja tiet olivat ilmavaaran vuoksi pimeinä. Kone oli tupaten täynnä. Kain sylissä istui häntä pienempi lapsi. – Ruotsiin päästyämme maailma näytti ihan toiselta. Kaikkialla koneen alapuolella oli valoja. Vastaanotto kalmarilaisessa perheessä oli lämmin. Siitä huolimatta suomalaispojan mieli oli ensialkuun apea. Hiljalleen hän piristyi, alkoi puhua äitinsä opettamaa ruotsia ja meni myös kouluun. Ruotsiin olisi ollut mahdollista jäädä, mutta naantalilaisen veri veti kotiin. Laiva toi hänet Tukholmasta Turkuun kesällä 1940. – Pelottavat muistot pommituksesta eivät haitanneet. Muistan, että oli kerta kaikkiaan kiva palata kotiin, Peltonen sanoo. Radistikoulutusta Raisiossa Kotona Naantalissa Kai Peltonen olisi halunnut jatkaa partioharrastustaan. – Syystä tai toisesta se ei ollut mahdollista. Niinpä liityin Naantalin Suojeluskunnan poikaosastoon. Meitä oli siinä hyvänkokoinen joukko, olisikohan ollut 15-20 poikaa, hän kertoo. Poikaosastossa urheiltiin, suunnistettiin ja ammuttiin pienoiskiväärillä. Toiselle kymmenelle ikävuodelle ehtinyt Peltonen kelpuutettiin Suojeluskunnan viestikurssille, joka pidettiin Raisiossa, Peltosen muistikuvien mukaan todennäköisesti jossakin koulussa. Kurssilla käytiin läpi radioviestintää ja opeteltiin lähettämään sekä vastaanottamaan sähkösanomia morsettamalla. Taitojaan Peltonen pääsi käyttämään kesäkuussa 1943, jolloin hänet valittiin Kukion saarella, Haminan edustalla toimineen meripoliisikomppanian viestimiehen sijaiseksi. Tällä kertaa lähteminen pois kotoa, kauas itäisen Suomenlahden saarelle tuntui viehättävältä. – Siinä oli seikkailun meininkiä, Peltonen muistaa. Lentokoneet rynnäköivät saareen Ensimmäinen aamu meripoliisikomppaniassa on syöpynyt Kai Peltosen mieleen. – Nopeasti kamppeet sivuun ja aamu-uinnille mereen kaikkien muiden kanssa. Itse työtä, eli päivystystä radion ääressä oli tavallisesti kahdeksan tuntia päivässä. ”Tilanteen” ollessa päällä vuoro saattoi kestää iltamyöhäiseen. Useimmat sanomat olivat tiiviiseen muotoon puristettuja tilannetiedotuksia. – Pääasiassa työ oli odottamista. Olihan se pienelle pojalle välillä aika tylsää. Sanomat lähetettiin salakielelle koodattuina. Lähetettävän sanoman koodaaminen ja vastaanotetun sanoman avaaminen olivat Peltosen mukaan ensialkuun haasteellista puuhaa. Välillä kesätuuraaja pääsi Rautaville-miehistönkuljetusalusten kyytiin. Komppanian miehet, pari kerrallaan, tekivät pikaveneillä merirajojen valvontaa. Niille reissuille ei Peltosella ollut asiaa. Sotatilasta muistuttivat rynnäköivät neuvostoilmavoimien koneet. Ne tulivat nopeasti, ampuivat sarjansa ja katosivat horisonttiin. Rannassa olleiden alusten ilmatorjunta vastasi tuleen. – Näin kävi muistaakseni muutaman kerran tuona kesänä. Koneet häipyivät niin äkkiä, etten muista nähneeni niitä. ”Ovat alkaneet kotiuttaa väärästä päästä” Elokuussa 1943 Kai Peltosen kesätyöpesti päättyi. Hän sai kotiutustodistuksen ja litteran junamatkalle Haminasta Turkuun. – Konduktööri vilkaisi lappua ja totesi ikääni ihmetellen, että ovat alkaneet kotiuttaa väärästä päästä. Peltonen olisi halunnut päästä samaan kesätyöpaikkaan vielä seuraavanakin vuonna. Meripoliisikomppaniassa oli hänen mielestään ollut hyvä työilmapiiri ja reilu toverihenki. – Minut otettiin tasavertaiseksi jäseneksi esimerkiksi saunomaan samoille lauteille. Siinä sitä kuuli monenlaisia miesten juttuja. Keväällä 1944 suurvaltapoliittinen tilanne oli jo aivan toinen kuin vuotta aiemmin. Neuvostoliitto kävi länsivaltojen kanssa kilpajuoksua kohti Saksan pääkaupunki Berliiniä. Puna-armeija halusi ratkaista Suomen kysymyksen mittavalla suurhyökkäyksellä. Peltonen sai suojeluskuntalaisena ikävän tehtävän, kun kesällä -44 ryhdyttiin kutsumaan palvelukseen vanhempia ikäluokkia. – Koputtelin naantalilaisten oviin ja toimitin kymmeniä kutsuntamääräyksiä. Aikamoisia sadatteluja siinä tuli kuultua. Se oli henkisesti raskasta hommaa. Kutsuntojen myötä Suomen asevoimien vahvuus kohosi elokuussa 484 000 henkeen, mikä oli suurin vahvuus koko sodan aikana. Myös tappiot olivat olleet valtavat. Alkukesän -44 torjuntataisteluissa oli kaatunut noin 60 000 suomalaista sotilasta.