Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö

Ilona Kinnari purkaa kirjoittamalla traagisia kokemuksiaan - Perheen pienimmille elämäkertaa ei luettavaksi anneta

Raisiolainen Ilona Kinnari kannustaa kaikkia kirjoittamaan oman elämäkerran. -Olen pitänyt päiväkirjaa 9-vuotiaasta asti, ja pidän edelleen. Minulla on kotona hyllymetreittäin vanhoja päiväkirjoja. Kirjoitan joko auringon noustessa tai auringon laskiessa. Viisi vuotta sitten hän julkaisi oman elämäkertansa ensimmäisen osan. Se käsittelee elämää lapsuudesta aina oman esikoispojan syntymään asti. Hieman vajaa satasivuinen teos kattaa vuodet 1949-1974, mutta kirjoittamista harrastava nainen vakuuttaa, että jatkoa on luvassa. Hänen tavoitteenaan on jatkaa elämäkerran ja päiväkirjojen kirjoittamista koko loppuelämä. -Elämäni johtotähdet tarinaa kirjoittaessani ovat aika ennen minua, lapsuus, nuoruus, äitiys, taiteilija ja mummu, kuuden lapsen isoäiti luettelee. Isän neuvo Pohjanmaalta lähtöisin oleva Kinnari syntyi sodanjälkeiseen Suomeen, kuusilapsisen perheen kuopukseksi. Hänellä oli neljä isoa siskoa ja yksi veli. Vanhemmat olivat uskonnollisia. Isä antoi 18-vuotiaana Turkuun lähteneelle tyttärelleen yhden neuvon. -Isän neuvo oli Raamatun Paavalin sanoin "Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä hyvää on", Kinnari muistelee. Tytär kirjoitti ylioppilaaksi Turussa, ja heti kirjoitusten päätyttyä kotoa saapui kaksi kirjettä. Yksi äidiltä ja toinen isältä. Näissä kirjeissä kerrottiin, että isosisko oli tehnyt itsemurhan hukuttautumalla avantoon ja isoveli hirttänyt itsensä. -Vanhemmat tiesivät, milloin ylioppilaskirjoitukset olivat ohi ja säästivät minut suru-uutisilta siihen asti. Kolmaskin itsemurha Kaksi vuotta myöhemmin Kinnari seurusteli ja oli menossa naimisiin, kun perhettä kohtasi vielä kolmaskin itsemurha. Isosisko oli hypännyt laivalta mereen. Häneltä jäi 10-vuotias tytär, joka päätyi kasvamaan tätinsä hoiviin. Muutamaa kuukautta myöhemmin Kinnari oli avioitunut ja odotti esikoistaan, kun hänen oma isänsä kuoli. Kaikki muutaman vuoden sisällä koettu valtava suru oli pakkautunut hänen sydämeensä. Esikoisen synnyttyä kaikki pakahdutettu tuska pyrki valloilleen. -Jo silloin tiesin, että kirjoitan tästä kaikesta vielä kerran elämäkerrassani. Kirjoitin muistiinpanoja välillä vain sanan tai kaksi päivässä, mutta se kaikki tapahtunut oli niin vaikeaa käsitellä, että se oli kirjoitettava ylös. Ajattelin, että minulla on nämä muistot, en ole yksin. Liian paljon tragediaa Vuonna 1989 Ilona Kinnari opiskeli kauppaoppilaitoksessa kirjastomerkonomiksi. -Silloin osallistuin erään yksinäisyydestä kertovan teoksen kirjoittamiseen. Laadin teoksen kokoajalle oman tarinani. Hän otti minuun yhteyttä ja sanoi, että tuossa on niin paljon tragediaa, että saako hän jättää siitä sen viimeisen siskon kuoleman pois. Näin tehtiin, Kinnari muistelee. Rehellinen, aito, sensuroimaton Elämäkerran kirjoittamisessa on hänestä tärkeää, että kirjoittaja on rehellinen ja teksti on aitoa, sensuroimatonta. Kirjan tarinat jäävät jälkipolville, mutta ihan perheen pienimmille hän ei kirjaansa ole antanut. -Lasteni lisäksi vain vanhin lapsenlapsistani on saanut lukea tämän. Seuraava tyttärentyttäreni saa sen käsiinsä myöhemmin, Ilona Kinnari suunnittelee. Kirjan kirjoittaminen ei silti ole ihan helppoa edes ahkeralle päiväkirjan kirjoittajalle. Sen vuoksi Kinnari on osallistunut vuosien varrella useille erilaisille kirjoittajakursseille, joilla hioi myös elämäkertaansa. Ensimmäinen näistä kursseista pidettiin jo vuonna 1996, joten tekstiä on kypsytelty pitkään. -Perheenjäsenten annoin lukea tekstin vasta, kun se oli valmis. Yhtä jo edesmennyttä siskoani lukuun ottamatta he kaikki tukivat kovasti tämän kirjoittamista ja julkaisemista, Kinnari kiittelee.