Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Live Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Voi itku! - Ilman kiristystä

Koulut ovat taas alkaneet, ja ennen pitkää lienee edessä työkeikka johonkin paikallisista pienten ihmisten oppilaitoksista. Aiemmin sellaisilla on usean kerran käynyt niin, että kasvoja on joutunut kääntämään alaviistoon tai sivulle, jotteivät silmien alkava punehtuminen ja kostuminen näkyisi oppilaille tai opettajalle. Nämä saattaisivat oudoksua nähtävästi ilman syytä vetistelevää vierailijaa. Mitä me nyt teimme? kukaties ihmettelisivät oppilaat ja opettaja, tai sitten he epäilisivät jonkin surun nousseen tämän mieleen. Samanlainen ilmiö tapahtui kun katseli yhdessä mutta toisiaan vastaan ponnistelevia kilpailijoita veteraanien yleisurheilun SM-kilpailuissa Turussa kaksi viikkoa sitten ja kun katsoi yleisöä, joka näitä katsomossa seurasi. Miksi pikkuihmiset sellaisenaan tai urheilukilpailu niin voivat mieltä liikuttaa? Ehkä ilmiössä on jotakin samaa kuin Happoradion Puhu äänellä jonka kuulen -laulun sanoissa: "Miksi sä itket, kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?" Laulun lapsen nauru on minusta jotakin puhtaasti syntyvää ja puhtaana haihtuvaa. Se on kuulijalle kaukainen, vaikka se kuuluu läheltä. Se on tavoittamaton ja katoava. Seinän takana kuulevan itku ilmentää ennen kaikkea kaihoa. Kaipuutaan hän itkee. Sama vilpittömyys on veteraaniurheilijoissakin, joista jotkut kumma kyllä näyttävät pysyvästi tyytymättömiltä: "Hitto! Ei suju, en osaa, ennen meni paremmin!" Toiset hymyilevät tyytyväisinä ja rupattelevat iloisesti, vaikka metrit jäävät aiempaa vähäisemmiksi ja sekunteja mitataan vain lisää. Suhtautumisia omaan suorituksiin on erilaisia, elämän aikana yhä syvempään juurtuneita. Ehkä se hopean ja kullankin voittanut itseään sättivä joskus nuorempana oli osannut nauttia osallistumisesta. Entä yleisö? Useimmat lienevät katsomassa läheisiään tai ystäviään. Jos nämä menestyvät, oikein iloinen juttu, mutta jos ei suju kovin hyvin, ei se isommin haittaa. Tärkeämpää on olla mukana tekemässä sitä, mikä ainakin vanhimmilta osallistujilta saattaa olla lopullisesti ohi minä päivänä tahansa. Kannustaminen riittää. Ei siellä koulukeikalla mitään surua mieleen tule. Elämänsä alkutaipaleella olevat pienet ihmiset vain saattavat ihan itsenään herkistää tunteet, joskus arkuudessaan, joskus innokkuudessaan. Ei heitä silti miksikään enkeleiksi kuvittele. "Miksi pikkuihmiset sellaisenaan tai urheilukilpailu niin voivat mieltä liikuttaa?